Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän, sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.

"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke
Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"

"Mine ole", sanoi Joosef.

Bosse kulki taas työttömänä.

Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille; kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain: tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi menemään.

Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?

Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).

Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.

Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa äyristä kappale!"