Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä kannuja.
Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.
Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.
"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon. Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että 'vanha on vanhinta'."
Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä ammatinvanhin äsken oli pitänyt.
Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua, oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä, joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita, jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä, jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden? Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen omantunnon vaatimattomuuden riepuihin — olkoonpa niin, tämä tehtiin häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.
Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!
Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"
Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa muidenkin elää.
Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä kustannuksella rikastunut.