"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi, ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen ollessaan pahalla päällä."
Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian toinen koira säesti.
"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.
"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.
"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean puhutellessa herroja." — Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.
Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori, kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.
"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.
"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"
"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"
"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en siellä viitsi käydä!"