"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on päästetty metsään."
"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"
"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."
"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"
"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää järkeämme."
"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä miehenä kuin elää epärehellisenä."
"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."
Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin, ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.
Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin ennen mutta hiukan koristettuna.
"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.