Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.
Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven. Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.
Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.
Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin koskea esi-isien luomiin töihin.
Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui, romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan. Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan kokous oli loppunut.
Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi kolpakoista ja kannuista.
"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."
"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät muuten ei saa arvoa?"
"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei valehtele", sanoi mestari Paavali.
"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi, kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen, täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me mukiinnumme."