Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.
"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"
"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.
Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat kolpakot.
"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.
Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin riehui laamanni.
"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain repäsevää!"
Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie.
Soi kullattu luikuri, soi!
Viistoista tyttöä hänellä lie.
Ulkolaiselle vieraalle.
Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo, minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi: