Niin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla kelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli alaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:
"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan Mariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan länsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa sataa niin hyville kuin pahoille."
Airoja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi linnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi se ankkuroituna odottamaan.
Koko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä jumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja kuningas katselisi sitä terrassilta.
Ja kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut kuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi oli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja vastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä ilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta marsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut mieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli vastannut armollisesti hymyillen.
Kanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät, kaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko paistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä saattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä — ja nyt saapuu saatto!
Eturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana; senjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä kukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja tallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso verilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari, sama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele; senjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte tulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin herra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on olkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin ruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen tuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee. Kansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte tulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit ja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana Bleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi on kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata, mutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja onhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään kalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin niiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.
Mutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja katselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi ollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen silmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen. Hovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset kuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.
"Nyt ne taas vaivaavat häntä!" kuiskataan ruusupensaiden takaa.
"Omantunnonvaivat? Mitä?", kuiskataan oranssien takaa.