"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä, ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat 'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei ole enään pitkä matka Köpenhaminaan — jossa saamme nähdä uuden voittokulkueen — sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"
HAUTAJAISET
Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta. Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.
Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti, niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.
"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt sitä, mikä muistutti kuolemasta.
"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."
"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. — "Kaada, tynnyrintekijä!"
"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle esivaatteelleen.
Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi. Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele. Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.
"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä kirkkotarhalle.