"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä.
"Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."
"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta ja kuoli nälästä."
"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.
"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.
"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."
"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri. "Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"
"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."
"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon kukin on juonut."
"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.
"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."