Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.

"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen. "Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi, että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä. Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas, kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään, niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut, ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa. Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin, tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"

Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.

"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"

"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen, että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin, tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?' Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi, ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi! niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen, sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia! Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas sellaista riiviötä!"

"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.

"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä.
"Ajattelemattomuutta!"

Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut muistutukseen ja jatkoi.

"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin surkean sairas. — 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä. — Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. — 'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. — 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu on täynnä…!' sanoi hän. — 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä. 'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili, kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse. Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen, tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan, mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona, ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa murheellinen tullessaan hänen luoksensa… ja niin, niinpä niin! edes ja takaisin — kuten tiedätte!"

Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti asian.