"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt, mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se piankin pois pyhitty."
Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä, ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti mustepulloon pistetyltä kynältä.
"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"
Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan, haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen. Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat sitte kulkien rinnatusten.
Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan; parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen allansa vapisevat.
Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."
"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui lattialle.
"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä auttamassa — hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut hänestä!"
"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"