Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. — Minä menin torille kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta kevättakkiani.
Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.
Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni. Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan, harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn pitkään takkiin — verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.
Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän haaveksi johtavansa soittoa.
Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa, säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä kävelyä.
"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.
"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."
"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?
Mitä herra soittaa?"
"Pianoa."
"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä. Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin syömme päivällistä?"