"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."
Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.
"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin, sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni. Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta…"
"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä vaakamestari L. elelee."
Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan taloon.
Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.
Jo ensi yrityksestä — soitimme duetin pianolle ja huilulle — huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.
Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi kaikkein hienointa — korvaa ja tahti-aistia.
Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.
Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta soitannollisesta yhdyselämästämme.