L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta, jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate, mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi kuin pari höylättyä lautaa.
L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa, minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa. L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä hyllyllä katon rajassa.
"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.
"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti palvelustyttö.
"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun isäntä astuu esille — tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.
Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt. Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta, arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.
Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.
Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot, ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.
Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin, jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.
Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä. Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan, ei syömään eikä ryypiskelemään.