Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon sahvranileivoksille.
"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.
Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö. Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä pelannut loppuun 11,000 taaleria — viulullaan.
Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L. hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.
Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin alla.
"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.
Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.
"Mutta enhän minä osaa tehdä — runoja", väitti Nyberg, joka mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.
"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."
Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä. Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja. Mutta pian väsyi kumpikin — Lampakin, sillä tämä muistutti hänen mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.