Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi. Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.
Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää — Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.
Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja tavalleen uskollisena huusi hän:
"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."
"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.
L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta rohkeudesta.
"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta — hyväntahtoinen raukka —, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä rekryytiksi joksikin aikaa — hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."
Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli nuotteja kaikkia soittokoneita varten.
Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei soitotta.
Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä, etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.