Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.
Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa. Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.
Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta, rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle, missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan. Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen isä oli kuollut saman päivän aamuna.
"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri kun ukko oli kuollut."
Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen, vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan lähetessään.
Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.
Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.
Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki mahdoton — ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi tavantakaa.
Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa, kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:
"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä tahdista!"
L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut huomannut.