Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat. Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:
"Häpeä, lurjus!"
Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja hänen soitostaan.
"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L.
Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.
"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.
Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi, tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.
Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän elä kauvan."
Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.
Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea. Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja vesipullo.
"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi — pian tästä lähdetään!" tervehti minua ukko.