Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita oli.
"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se riittää", jatkoi hän.
Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo pesävalkea.
"Avaa nyt kaapin kansi — kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä — tuo se tänne?"
Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.
"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä elämään tämän jälkeen?"
"Kyllä minä uskon, setä!"
"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain erehdys… Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa… Mutta kuka antoi minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä jokin tarkoitus? — Anna minulle huiluni. — — Heitä se tuleen!"
En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.