"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.
"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin… Kas, siinä on läppä C. Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."
Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.
Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä voinnista.
Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.
"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.
Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.
"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"
Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin, sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa. — Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus, mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä, vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin. Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.
"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"