"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."
"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"
"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."
Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n hautajaisissa.
Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle rakkaudelleen, soitolle.
Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja alkoi taas soittaa viulua.
Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua. Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit, jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.
Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken, tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.
Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen. Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi, mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri eräs kummallinen merkki — — —; ja silmä tarkasti häntä niin terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen. Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät, mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.
Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin maahan tuijottaen.