— Tänään on kaunis ilma.
Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa jotakin, muttei sano mitään vaan menee.
Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä, ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä, ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.
Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen: "mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut. Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.
Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:
— Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?
Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää istumaan ja kertomaan.
Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy, sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä, mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.
Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta
Jean on liian ylväs työtä tehdäkseen.
— Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.