— Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään tehdä, sillä — — — minä — — — rakastan. (Hän nousee ja asettuu seisomaan lieden viereen).
— Rakastatko sinä? Ja ketä?
— Markiisitar de Carambolea.
— Markiisitar de Caramboleako?
Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.
Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa, lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
— Tjaa!
Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen välille ja huudahtaa:
— Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?
— Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!