Amalia. Hän on poissa. — Minun on tunnustaminen että olen vähän tirkistellyt avaimen lävestä. Kukapa sitä minulle viaksi lukee. Jos minun uudestaan on naimisiin meneminen, lieneehän luvallista että ennakolta saan nähdä sen miehen, jolle sydämmeni uhraan jokapäiväisen leipäkullan tähden. Hänen vartalonsa ei ole hullumpi, mutta hänen kasvonsa eivät minua miellytä.
Majuri. No, Amalia, oletko hänen kanssansa puhunut?
Amalia. En vielä.
Majuri. Eikö hän ole ollut teidän luonanne?
Amalia. Ei.
Majuri. Eikö hän kolkuttanut teidän ovellenne?
Amalia. Ei.
Majuri. Sepä kummaa! Hän kuitenkin lupasi —
Amalia. Hän tahtoo ensin kirjoittaa minulle kirjeen.
Majuri. Mistä sen tiedätte?