Amalia. Sehän on ihan luonnollista.
Majuri. Ja leski uuden miehen.
Amalia. Se ei ole tarpeen.
Majuri. Teidän iässänne —
Amalia. Pyydän, isäkulta, jättäkää se siksensä!
Majuri. Niin, Amalia, näiden viiden vuoden kuluessa olette käynyt minulle yhä rakkaammaksi, ja kun ajattelen, että joskus taasen voitte jättää minut, pistää se sydämeeni, Jumala nähköön.
Amalia. Pysyn mielelläni luonanne, jos vaan tahdotte minut pitää.
Majuri. Pitää? Varsin mielelläni.' Mutta mitähän siitäkin viimein tulee? Kuinka kauan luulette enää kestävän, ennenkuin minäkin lähden täältä isieni luo, ja niin olisitte uhrannut elämänne ihanimman ajan vanhanpojan hyväksi. Sitä en voi ottaa tunnolleni. Siis — ellette tahdo minua jättää, on teidän meneminen uudelle kirkkoherralle.
Amalia. Ei suinkaan, herra majuri —
Majuri. Kyllä vaan, rouva pastorska. Kaksi kunnon miestä on ilmoittautunut hakijoiksi; valitsemisen jätän teille.