Sitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle maatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista ja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä, kehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi minulle.
Maatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös suurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja riisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli perhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m. elukoita.
Abdul Sahidanilla oli itsellä ollut 10 vaimoa, sillä hindulaiset viettävät vielä patriarkkain elämää, ja heillä on monivaimoisuus luvallinen. Näitä paitsi oli hänellä 90 orjaa sekä nuori, kukoistava 16 vuotias tytär, joka oli läpikäynyt jonkinlaisen oppilaitoksen ja siis "sivistynyt" nainen. Hän haastoi jotenkin selvästi englanninkieltä, rämpytteli auttavasti pianoa ja oli vaatetettu euroopalaisten naisten tapaan. Hän osasi istua oikein tuolilla ja sohvalla, niinkuin sivistyneet ihmiset ainakin, eikä vaan lattialla ja maassa jalat ristissä alla, niinkuin hänen muut kansalaisensa. Samoin hän osasi myös syödä veitsellä, kahvelilla ja lusikalla eikä ainoastaan viisihaaraisellaan. Sitä paitsi hän osasi laulaa ihmeen viehättävällä äänellään neljä, viisi erinlaatuista englantilaista laulua sekä kirjoittaa englannin- ja hindulaiskieltä, sekä sen lisäksi tehdä monta hyvää ja hyödyllistä pientä askaretta, joihin euroopalainen tai sivistynyt nainen ei kykenisikään. Hindulaisten käsityksen mukaan hän oli siis korkeimmalla sivistysasteella ja pidettävä naisellisen täydellisyyden mallikuvana.
Muutoin oli Abdul Sahidan itsekin sivistyneimpiä hindulaisten joukossa sillä paikkakunnalla, ja muuten kaikin puolin nerokas ja toimelias mies.
Neljä vuotta takaperin hän oli kääntynyt kristinuskoon, ja samoin olivat hänen päävaimonsa ja tyttärensä Mirjam tehneet. Nuo yhdeksän muuta entistä vaimoa olivatkin nyt vaan palvelijanaisten arvossa, kuitenkin niin, että heidän haltuunsa oli uskottu pääasiallisesti talouden hoito, joten heidän ei tarvinnut orjain tehtäviä toimittaa.
Abdul Sahidanin perheessä kohdeltiin minua valkoista sardah'ia (herraa) erinomaisen lempeästi ja ystävällisesti, jommoista kohtelua ei hindulaiselta olisi osannut odottaakaan. Oltuani talossa seitsemän viikkoa, tunsin siis itseni oikein kotiutuneeksi.
Sitten eräänä päivänä sain käskyn kapteeniltani tulla laivaan, koska muutaman päivän kuluttua laivan piti selvitä lähtemään, ja minun siis oli tarvis saapua tuohon uuteen seurapiiriini puhuttelemaan hindulaisia siirtolaisia heidän omalla kielellänsä. Silloin minut valtasi todellakin hämmästyttävä vastenmielisyys koko merielämän vaaroihin ja vaivoihin, niin että melkein halutti jäädä sinne, missä nyt olin, hindulaisen perheesen, ja ruveta hänen teeskentelemättömän Mirjaminsa mieheksi.
Tämä johtui minun mieleeni etenkin siitä syystä, että Mirjam, isäntäni tytär, oli surusta ihan nääntymäisillään minun lähtöni tähden. Teeskentelemättömästi ja ujostelematta hän esitteli minulle, että minä iäksi päiviksi jättäisin kaikki lähtöpuuhat sikseen ja jäisin hänen luoksensa. Kun minä näin, minkälaisella lapsellisella luottamuksella hän tätä tuumaansa esitteli, ja ettei hän tahtonut minun selityksiäni korviinsakaan ottaa, koitin minä lohduttaa hänt parhaan taitoni mukaan sekä lupasin pian tulla takaisin, kun vain olin Länsi-Intian matkan tehnyt. Juttelin hänelle, että olin tämän matkan tekoon pakotettu, niin ettei kukaan muu siitä voisi minua vapauttaa kuin Englannin kuningatar, ja että ennen kuin Englannista kirje ennättäisi palata, olisin jo itsekin takaisin.
Minä lausuin siis jäähyväiset Abdul Sahidan perheenjäsenille. Tultuani lopulta Mirjamin luo, puhkesivat hänen tunteensa hurjina valloilleen. Hän heittäytyi minun kaulaani ja itki niin rajusti, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan. Hetken kuluttua heittäysi hän siitä polvilleen jalkaini juureen, suuteli niitä, syleili minua polvista, ja itki ja pyyhkieli pitkillä, kauniilla hiuksillaan minun tomuisia jalkojani ja muutenkin itämaiseen tapaan ilmaisi katkerata suruansa mitä hellimmillä ja nöyrimmillä rakkauden ja kunnioituksen osoituksilla.
Vaikeaksi kävi minunkin suruni tätä luonnonlapsen katkeraa surua ja avomielistä rakkautta katsellessani. Yritin monta kertaa kohottaa häntä nöyrästä asemastaan, mutta ilman menestystä. Vihdoin sain hänen niinkuin lapsen istumaan polvelleni, jossa hän kätki kasvonsa minua vastaan ja rupesi taas vaikeroimaan ja itkemään. Hänen isänsä oli, niinkuin siinä sain tietää, luulotellut tyttö parkaa, että minä kentiesi ainaiseksi jäisin sinne ja ottaisin hänet vaimokseni. Ja totta tosiaankin, jos olisi Mirjam ollut valkoinen, niin ei hän olisi juuri Marynkaan rinnalla häpeään jäänyt, niin enkelinkaltasena kuin tämä minun sydämessäni oli jäänytkin. Ja sitä paitsi olisihan minusta tullut rikas ja mahtava tilan ja teeviljelyksien omistaja Itä-Intiassa, joka kait ei olisi ollut hulluinta sekään. Ja jos olisi minulla ollut niin paljon elämän kokemuksissa karjennutta kylmää järkeä kuin nyt, niin tuskinpa olisinkaan päärlyäni lokaan viskannut.