— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.
Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja, joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat Cald' io ja luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti. Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen Vesti (vaatteita). Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi: Stella no fece un sogno (ei Stella olekaan nähnyt unta).
Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.
Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta, kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon oikku hänet oli tänne johdattanut.
Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.
Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava, vaan päinvastoin miellyttävä.
Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa tytön viattomalle otsalle.
Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko se tuo, joka… Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä: che nome? (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:
— Stella.
Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.