— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.
— Luuletteko painun kuolevan?
— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja hänen silmissään ilmeni pelkoa.
— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte, että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!
Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.
— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori ikäänkuin itsekseen.
— Mutta jos nyt kuolen, Erkki… emmehän sitä tiedä… niin enpä mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette koskaan ole pyytänyt suudella minua?
Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:
— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?
Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana. Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi: