— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?
— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?
— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin… muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen… te kun aina sitä kehuitte… Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?
— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.
Iloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:
— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!
Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.
Sitten hän uudelleen jatkoi:
— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon… Silloin olisin mielelläni antanut teille suudelman, nyt pyydän sitä.
Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.
Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi liikkumattomana istumaan tuolilleen ja… kalpeni.