Stella sanoi nuhdellen:
— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!
Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä maailmaan.
Kolmannen kerran Stella vielä sanoi:
— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai olisiko se liikaa?
Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä suudellut…
Ja hän teki mitä Stella pyysi.
Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä. Näkikö ihanaa unta? Ei… sillä sehän oli täyttä totta, vaikka tuntuikin unelmalta!
Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä kuiskasi hänen korvaansa:
— Minä rakastan sinua.