He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli ollut niin punaposkinen.
— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista, ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.
— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai tekisittekö sen mieluummin itse?
Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he katselivat tytön paljasta olkapäätä.
Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla, ihoon piirretyt.
Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.
— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:
— Mikä onni se olikaan… ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!
— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.
— Mutta jos hän nyt on… ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota pienenä kannoin sylissäni… niin miksi en saisi mainita häntä samalla nimellä kuin silloin?