Vaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:

— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan, koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä, nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme, ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo lakkaisi sitä kiusaamasta…

— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua… Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista, koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli, että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni, joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä… hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä kumminkin tunsi hänet mieheksi… Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella, antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" — näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne, saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on sanottavaa"…

— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle, että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada, köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi… Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää. Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti, heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä… Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu… mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään lapsen varastamisesta… niin vain kävi, ettemme uskaltaneet… eikä olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin. Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään; saavutimme ainakin tarkoituksemme… Tämä se nyt on, jota en ole uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.

Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:

— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä… niin, kyllähän pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi, tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani selon lapsen syntyperästä… Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian tapahtui suuria muutoksia… Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen — minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin. Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi, ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin. Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka ei enää sitä muistanut… Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana iltana oli jättänyt oven lukitsematta… Kaikki etsiminen oli turhaa ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään, jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi… Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti… melkeinpä yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista ajastaikaa… Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne, olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut puhumaan?

— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.

— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen. Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan, koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen. Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.

— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?

— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?