Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen tulevaisuudentuumansa sanomalla:
— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen. Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja mihin itse olette matkalla?
— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin… sehän on hänen nimensä… Ainakin aluksi vien hänet sinne.
— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!
— Miksi en veisi?
— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?
— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton tyttöraukka!
— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?
— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin… on sanalla sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.
— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä saatte Stellan uusista vaatteista.