— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.
— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.
Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa, tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin, viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.
Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella sanoi:
— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti sormellaan suota.
— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.
Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan käskenyt häntä kiiruhtamaan.
— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?
— Puhu, mia cara! Kuuntelen kernaasti.
Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa, jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin: