— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi. Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut, koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut. Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme. En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä, ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi, kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai… hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan… hän vaikeni… kaukaa kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös, mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin haavoittanut käteni, näin… ne olisivat menneet aivan pilalle, jos vielä olisin hiemankin liikkunut… Taas kuulin pyöräin kolinaa; luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös… mutta sitten en enää kuullut mitään ja minä… en tiedä, puhuinko enää mitään, nukuin yhä sikeämmin… ja herätessäni huomasin, että sinä olit pelastanut henkeni.
Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:
— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!
- Ikävöikö Stella sulhastaan?
— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin, nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?
— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.
— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä, eikä niitä toisiakaan?
— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on korkeampi kuin muut?
— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa rukoillaan?
— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?