— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.
— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta rakastatkin häntä?
Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.
— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas, saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon, rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.
— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia, joilla on tarkat korvat.
— Niistä minä viisi… vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta rakastunut olen, jotta riittää!
— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki liene vähän…
— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä kumminkin olen.
— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.
— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa tanssii.