— Mitä varten se on ikävintä?
— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin miellyttävänä.
— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta puhutaanpa, Emil, ranskaa.
— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!
— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä… Mutta miksi et, Emil, pane aijettasi täytäntöön?
— Koska hän ei rakasta minua.
— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!
— Eikä se olisi jalomielistäkään.
— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi! Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.
— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.