— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa… sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?
— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta. Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän humalassa… täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä, joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin…
— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?
— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen sinulle… se olisi väärin.
— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa minuun ja nyt puratkin lupauksesi.
— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan. Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan… Äkisti hän kuitenkin näytti ikäänkuin katuvan tunnustustaan… olipa hypännyt ylös ja painaen käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin rikoksen… ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä silmäyksellä… hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa… Sellainen tämän asian laita nyt on… Minulle Selma sanoi: — Jos sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi. Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.
Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan mietittyään hän vihdoin sanoi:
— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti… mutta voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta, ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.
Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta hän jatkoi heikommalla äänellä:
— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee… jos se todellakin on tapahtunut… niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos tahtoisit hänet naida… pelastaaksesi hänet… no niin… voisittehan sittekin tulla onnellisiksi.