Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:
— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.
Harald katsoi häntä surullisesti.
— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?
— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin näytätte voivan hyvin?
Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.
Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan toista mielessään.
Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.
— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset… sitä ei voi kieltää. Oi, jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen siihen pukeutunut?
Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi: