— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän reippaasti jatkoi:
— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi, oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin, milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi pitänyt tietää… ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen luoksensa!
Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä, niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja palkitsi hänet hellällä suudelmalla.
Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun. Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.
Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan huoneeseensa.
Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.
* * * * *
Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui. Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.
Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta. Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.