Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.
Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.
Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.
— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni nuhtelevan.
— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?
— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan vaatteita ylleni.
Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian, palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli vaipunut.
— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa mitään epäilyksiä?
— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.
— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen, jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä vapaaherra kuitenkin sanoi… enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan… niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti kalpeni.