Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä. Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin uskonut… Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä palvelustyttö.
— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.
— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei ole täällä.192
Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi puhelias palvelustyttö:
— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi, että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.
Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen, ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä puheenaineesta, hän kohta sanoi:
— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä kenellekään toiselle.
— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle… mutta luultavasti hän vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.
— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka erehdyksestä olin vienyt muassani.
— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin joutuisin kiinni?