— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?
— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.
— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle ilmoittamaan.
— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin porstuan oven?…
— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?
Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.
— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.
— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.
Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä, että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan… hän kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.
Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen, ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut. Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun tuonnemmaksi… mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi. Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin. Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä. Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain leikkiä.