Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa. Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.
Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut. Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän ainakin ryhtyisi.
Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu, vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle, muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.
Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:
"Hellästi rakastettu Haraldini!
Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi, jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin mies.
Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin suuresti rakastan, vaatii sen minulta.
Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.
Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman kirjeen näet tässä. Lue se!"
Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti, koska käsiala oli hänelle tuttu: