Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina, hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa eniten kysyttävän.
Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.
Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset, että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä puhuikin vain ihminen.
Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista vinhemmin.
Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.
Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin hyvin hoiti hänen talouttansa… ei suinkaan.
Asia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut rakastunut.
Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta, riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä, sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi, jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli korkeintaan ollut vain haaveksimista.
Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on rakkauden hunajaa maistellut.
Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti hyvin uteliaalta huutaessaan: