— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi se kuin menehtyminen täällä.
— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.
— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä on perää.
— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva kreivitär.
— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi… se kuuluu tuttavallisemmalta ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita arvonimiä enää voi pitää omanansa… Mitä sinä äsken sanoitkaan, Harald… sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni voi olla minusta mieluista… sen sinä hyvin ymmärrät… mutta ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan… ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta… Ja vaikka en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka ainaiseksi sulkisi suuni… Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin…
Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:
— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.
— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.