Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun laitani.
Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi, mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös oli kaikista ylhäisin.
Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani, sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä ymmärsin.
Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti. Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan, että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä — nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän syliin.
Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili, ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa. Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli päättynyt.
Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että kaikki minua luultavasti kadehtivat… ei, vaan koko olentoni huokui vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin ollut taivaassa.
Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.
Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota mieheni piti tarpeellisena, mutta minä… onnettomuutena. Kreivi Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä. Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin. Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaaksensa.
Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan. Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies, oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.
Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot, mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti hänen askeleitaan.