Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.
Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.
Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.
Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut, ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku kauhea ja aavistamaton onnettomuus?
Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta, pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi. Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.
Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen. Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan… minut teljettiin kun teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni, minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.
Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni… mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.
Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut. Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen. Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.
Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä, niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut toisin tapahtua.
Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi, mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa, mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse, minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.