Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja kylliksensä saisi nauttia kostostaan… Hänen kostonhimonsa ei ollut samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon… ei, hänen antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.
Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa… Jotta en nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella… mutta käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin… Mutta ei, en tahdo kertoa enempää… Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat ja ilkeimmät… kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on tehnyt minulle.
Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani…kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä koski vapauttamistani.
Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin, minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.
Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.
Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina Algeriasta.
Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v. Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.
Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta, koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.
Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun. Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi Ristilän omistajaksi.
Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.