Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä, vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa… hänellä oli tapana käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun… hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei muassaan ruoankantimen ja viinipullon.
XIX.
LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.
— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.
Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta. Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja sanoi:
— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?
— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.
— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että… vapaaherra itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.
— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.